Uusien viestintämuotojen johdosta uutisetkin muuttuvat. Vanhat ja suuret viestintätalot tutisevat ja natisevat liitoksissaan, kun erilaiset uutispalvelut tuovat kaikkien saataville uutisia ilmaiseksi. Sirkkunen kutsuu tällaisia sivustoja (kuten Google News) aggrekaattisivustoiksi. Uutisten suhteen myös yleisön rooli on muuttunut. Se ei ole enää passiivinen vastaanottaja, vaan osallistuu itse joskus aggressiivisestikin uutisten tuottamiseen. Sirkkunen mainitsee esimerkkinä viime kesän Euroviisukohun, kun Seiska julkaisi kuvia Lordin maskittomista kasvoista. Yleisö kokosi mittavan nettiaddressin ja käänteli Seiskoja kaupoissa ja kioskeissa ylösalaisin. Lehti joutui pyytämään anteeksi.
Yleisön rooli ei jää kuitenkaan tähän. Sirkkunen esittelee ns. osallistumistalouden, jossa vertaismedialla on suuri rooli. Vertaismediaan kuuluu intertekstuaalisuus ja moniäänisyys – yleisö ei ole mitään kasvotonta massaaa, vaan Sirkkusen mukaan vertaisia tukijoita ja sisällön tuottajia. Netti on täynnä sisältöjä, jotka ovat syntyneet ”vapaaehtoisesti, tekijän omista tai yhteisön yhdessä sopimista intresseistä lähtien”. Kuka selaa enää kirjahyllyn nurkasta löytyvää, tiiliskiven kokoista tietosanakirjaa, kun saman tiedon voi löytää huomattavasti helpommin Wikipediasta? Mitä tulee vertaistuotannon tarjoaman sisällön luotettavuuteen, en ainakaan itse näe sitä ongelmaksi. Mm. Matti Lintulahti on puhunut blogien (ja samalla muun vertaistuotannon) itsearvottavasta luonteesta. Kun toimitaan Sirkkusen mukaan yhteiseksi hyväksi, ilman kontrolloivia tahoja, on vilunkien yksityisyrittäjien kovin hankala saada ääntään kuuluville. Valheelliset ja huonot sisällöt hautautuvat varsin nopeasti Internetin hautuumaalle, jossa vain satunnainen kulkija saattaa niihin törmätä.
Yksittäisten ihmisten rooli on siis yhä enemmän muuttunut lukijasta sisällön tuottajaksi. Perinteisissä joukkoviestimissä vallalla ollut yksisuuntaisuus katoaa, ja tilalle astuu sosiaalinen media, jonka suuri taikasana on Web 2.0.
Miksi niin monet ihmiset sitten hukkaavat kallista työ- ja vapaa-aikaansa moisen vertaismedian tuottamiseen? Eihän siitä (yleensä) saa edes palkkaa? Sirkkunen mainitsee syinä mielihyvän, uudet sosiaaliset suhteet, julkisuuden, itseilmaisun, omien tietojen ja taitojen kehittymisen, vertaispalautteen saamisen ja egocastingin (oman identiteetin julkinen esittely). Lisäksi moottorina toimivat omien tietojen ja taitojen jakaminen, yhteiset tavoitteet ja oppivat yhteisöt. Onkin totta, että mielekäs työ - vaikka ilman rahallista korvausta - antaa joskus itselle paljon enemmän, kuin jalkapuussa huippupalkalla kärvistely. (sitä paitsi ahkerat ja osaavat vertaistuottajat saattavat joskus saada mahdollisuuden jatkaa toimiaan jonkin mediatalon siipien suojassa)
Mitä blogit sitten antavat vertaismedialle? Sirkkusen mukaan ne vain jatkavat jo olemassa olevaa kehitystä. Yksityiset ihmiset ovat kautta aikojen ilmaisseet itseään ammattitoimittajien rinnalla (kansalaisradio, amatöörivoimin tehdyt tv-ohjelmat). Blogit ovat ikään kuin hybridi: niissä yhdistyy kotisivujen henkilökohtaisuus, verkkoyhteisöjen sosiaalisuus sekä keskusteluryhmien ajankohtaisuus ja nopeus. Mielestäni juuri tämä tekee blogeista niin arvokkaan median – henkilökohtaisuus houkuttelee lukijoita, ja antaa sisällölle uskottavuutta. Mieti, jos esimerkiksi katastrofin sattuessa saisit valita virallisten tiedotteiden ja silminnäkijöiden kirjoittamien kokemusten välillä. Kumman valitsisit?
Aiemmin artikkelissa (ja tässä referaatissa) mainittiin kontrolloivien tahojen puuttuminen vertaismediassa. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Blogeillakin on oma hierarkiansa, joka muodostuu linkkien perusteella. Tästä puhui enemmän esimerkiksi Jere Majava omassa gradussaan, joka oli esillä blogissamme hieman aiemmin. Hierarkiassa ylinnä ovat ne blogit, joihin linkitetään eniten ja jotka ovat siten saaneet mielipidejohtajan sulan hattuunsa. Niinpä valta on käytännössä näillä blogeilla. Ne määräävät, mistä puhutaan ja millä tavalla. Halusivatpa kirjoittajat sitä tai eivät.
Sirkkunen esittelee artikkelissaan myös Heinosen ja Domingon (en valitettavasti löytänyt alkuperäislähdettä: Heinonen & Domingo (2007) Weblogit: Journalismin liepeillä, onko jollain parempaa tietoa?) jaottelun neljään blogien journalistiseen päätyyppiin: kansalaisblogit, yleisöblogit, journalistiblogit ja mediablogit. Kun kansalaisblogit ovat mediasta riippumattomien yksityishenkilöiden ylläpitämiä blogeja, mediablogit taas ovat yleensä toimituksen kontrolloimia ja osa median muuta verkkosivustoa. Kummassa päässä se lopullinen journalistinen valta sitten on? Miten mediablogit yleensä eroavat muusta verkkosivustosta? Ovatko ne vain blogeiksi naamioituja yrityksiä tavoittaa yleisö henkilökohtaisemmin?
Lopuksi pari sanaa tulevaisuudesta. Sirkkunen pohtii, jatkuuko vertaismedian kasvu sellaisenaan, vai ahmaiseeko mediakonvergenssi sen kitaansa ja sulauttaa sen osaksi kaupallista mediateollisuutta. Näyttää ilmeisesti siltä, että molemmat vaihtoehdot tulevat toteutumaan rinta rinnan. Vaikka kaupalliset tahot saisivatkin vertaistuotannon suitsittua omiin tarkoituksiinsa, löytyy aina se joukko ihmisiä, jotka vannovat yksityisen ihmisen vapauteen myös viestinnässä.
2 kommenttia:
Muistan lukeneeni kotimaisista, yksityisten ylläpitämistä blogeista (en valitettavasti kykene muistamaan tarkalleen mistä) valituksia valtamedian toimintaa kohtaan silloin, kun Helsingin Sanomat alkoi julkaista nopealla aikataululla useampia blogeja verkkosivuillaan. Protestoinnin kohteena oli tuolloin erityisesti se, että Helsingin Sanomien blogit keikkuivat hetkellisesti blogilista.fi:n kärkipaikoilla pian ilmestymisensä jälkeen, eli mainitsemaanne Jere Majavaa vapaasti mukaillen ne ”kaappasivat vallan” listalla. Tämä koettiin eräänlaisena hyökkäyksenä samaan aikaan laajalti tapetille noussutta kansalaisjournalismia vastaan. Bloggaajien huoli ei ollut välttämättä kovinkaan kaukaa haettua, jos otetaan huomioon Internetin massakäytön varhaisessa vaiheessa printtimediassa herännyt pelko jalansijan menetyksestä omalla kentällä uuden median vuoksi, ja sittemmin Internetissä itsessään; tällaiset pelot ovat omiaan synnyttämään nopeita vastareaktioita. Sittemmin Helsingin Sanomien blogit näyttävät vain lisääntyneen, mutta blogilistan kärkisijoilla niitä ei enää näy (liekö syynä kaupallisten blogien suodatus?)
Blogien tulevaisuutta on vaikea ennustaa, kuten tulevaisuutta yleensäkin (esim. http://users.tkk.fi/shaavist/nerot.jpg). Siitä huolimatta uskon, että olit oikeassa pohtiessasi, että vaikka valtamedia pyrkii aina valtaamaan alaansa, löytyy blogosfääristä aina myös terve määrä yksityistä bloggausinnostusta. Vaikka linkityksiin pohjautuvat määrälliset mittarit saattavat hyvinkin nostaa kärkisijoille valtamedian tuotoksia, ainakin oman kokemukseni mielenkiintoisimmat (joskin myös heikoimmat esitykset) syntyvät yksityisten ihmisten näppäimistöjen naputuksen kautta: henkilökohtainen perspektiivi on tyypillisesti mielenkiintoisempi, kuin kaupallisen median läpi suodatettu (olkoonkin, että esim. HS:n blogit ovat jotain tästä välimaastosta, jonkinlaisia personoituja journalistisia tuotoksia).
Yksityisten ylläpitämien blogien parempaa selviytymismahdollisuutta suhteessa Sirkkusen niihin rinnastamiin ilmiöihin, kuten kansalaisradioon ja amatöörivoimin tehtyihin tv-ohjelmiin tukee se, että Internetissä yksityisten sisällöntuottajien marginaaliin siirtäminen ja marginalisoiminen ovat ainakin näillä näkymin paljon epätodennäköisempiä ja vaikeammin toteutettavia, kuin edellä mainituissa medioissa. Ainakin Kiinan ulkopuolisessa maailmassa.
Luulen, että bloggaus oli kovin trendikästä juuri niihin aikoihin kun Hesarikin omat bloginsa julkaisi. Suurin hypetys on nyt ehkä hieman laantunut ja blogit ovat tulleet tutuiksi laajemmallekin käyttäjäkunnalle. Siis muutkin blogit, kuin Hesarin. ;)
Lähetä kommentti